Perustehtävän äärellä (01/2012)

Viimeisten 10-15 vuoden aikana lastensuojelua on kehitetty erityisen paljon. Kehitystyöhön on panostettu ja toiminnassa on ollut monia ohjelmia ja hankkeita, kuten lastensuojelun kehittämisohjelma, Kaste-hankkeet, Perhekeskus-hanke ja lukuisat muut. Muutosta parempaan on varmasti tapahtunut niistä ajoista, kun Reino Salo 1956 nosti keskusteluun tärkeitä asioita. Lapsen ja perheen kohtaaminen tunnetasolla, varhainen tuki ja kokonaisvaltainen auttaminen sekä kasvuolojen riskien vähentäminen vaativat kuitenkin edelleen jatkuvaa osaamisen parantamista. Yhteiskunta muuttuu. Lasten ja perheiden tarpeet muuttuvat. Siksi myös lastensuojelua tulee koko ajan kehittää.

Pohdin käsitettä lapsi- ja perhekeskeinen lastensuojelu. Mitä se oikeastaan on? Mikä on sen perustehtävä? Mielestäni lapsikohtaisen lastensuojelun — tai toivoisin puhuttavan perhekohtaisesta lastensuojelusta — perustehtävä ei ole tuottaa lastensuojelutarpeen selvityksiä, avohuollon tukitoimia, huostaanottoja ja jälkihuoltoa.

Lain mukaan lastensuojelun perustehtävä on lapsen ja nuoren kehityksen ja terveyden turvaaminen erityisesti silloin, kun se on vaarantunut (LsL 34§) tai vakavasti vaarantunut (LsL 40§). Siis tavallisen, riittävän hyvän lapsuuden turvaaminen varsinkin niille lapsille, joille se ei ole mahdollista ilman lastensuojelun tukea. Tavallinen, turvallinen lapsuus on keskeinen asiakastyön tulostavoite, jossa onnistumisesta tulee tuottaa tietoa. Ilman tällaista tietoa ei voida tehdä päätelmiä ja kehittämistoimia.

Vaikka lastensuojelulain mukaisen perustehtävän toteuttaminen on viranomaisten tehtävä, on ensiarvoisen tärkeää huomata ja oivaltaa, että niin lastensuojelun kuin lapsenkin kannalta tärkeimmät ja tehokkaimmat voimavarat tilanteista selviämiseen löytyvät lapsen läheltä: perheestä, vertaissuhteista ja arjen kasvuyhteisöistä, kuten päivähoidosta ja koulusta. Näistä voimavaroista pitää pitää huolta – se vähentää lastensuojelun tarvetta.

Tätä lapsen lähipiirin huomioivaa ja siellä myös käytännössä  tapahtuvaa lastensuojelutyötä olemme tehneet pian yhdeksän kuukauden ajan Perhekuntoutusklinikka Ruusussa. Olemme konkreettisella tasolla saaneet olla todistamassa, että työskentelemällä lapsen tärkeimpien voimavarojen kanssa suunnitelmallisesti ja yhteistyössä perheen verkostojen kanssa, lastensuojelun muiden toimenpiteiden tarve vähenee tai ehkä häviää kokonaan.

Kuitenkin on ollut huolestuttavaa huomata, että perhekuntoutus otetaan kriisissä kamppailevan perheen toimenpiteeksi vasta pitkään jatkuneen vaikean tilanteen jälkeen. Varhaisemmalla puuttumisella olisi ehkä voitu välttyä monelta lapsen kannalta vaikealta tilanteelta ja monia karikoita olisi voitu kiertää. Perhekuntoutuksen paikka on lastensuojelutyön kartalla varmaan vielä hieman hahmottumaton. Työntekijänä vain toivoisi, että pääsisi varhaisemmassa vaiheessa mukaan tukea tarvitsevan perheen arkeen. Näin korjaavat ohjausliikkeet voisivat olla loivempia eivätkä vaatisi perheiltä niin paljon muutoksen edellyttämiä voimavaroja.

Kulunut vuosi on ollut perhekuntoutusklinikan osalta innokkaan aloittamisen, tehokkaan kehittämisen, suuren hämmästyksen, ahkeran tekemisen ja toiveikkaan odottamisen aikaa. Nyt toiminta on käynnissä, mutta mitään edellisistä ei edelleenkään ole varaa unohtaa. Toivottavasti emme koskaan tulekaan valmiiksi, sillä silloin meiltä katoaa kohtaamisen taito ja kohtaaminenhan on ihmisten kanssa tehtävän työn elinehto.

Kohtaamisiin tänäkin vuonna!

Maarit Laakkonen

psykiatrian sairaanhoitaja